Päivästä toiseen uskon vähemmän itseeni ja muihin. Olenko uskomaton vai uskoton? En tiedä. En tiedä mitään, en osaa mitään enkä myöskään ymmärä mitään. Olen aina väärässä, ja jos olen oikeassa, olen silti väärässä paikassa ja väärään aikaan. Jatkuvasti pohdin, että mitä minä täällä teen? Ei ole enää paikkaa, jossa oleminen ei herätä tätä kysymystä.
Minulla ei ole kotia eikä piilopaikkaa, ei tukea eikä turvaa. Koen olevani yksin, pimeässä metsässä etsimässä polkua.
Ja joskus kun lyödään nippu avaimia käteen, tuntuu siltä että vaihtoehdot ovat loputtomat. Voin tehdä mitä tahansa, mennä mihin tahansa.
Mutta yksikään avain ei sovi lukkoihin. Kuljeskelen käytävässä kokeillen eri avaimia, mutta yksikään ovi ei avaudu. Sinne meni ne vaihtoehdot, mihin minä nyt menen? Aina voi palata taakse päin, mutta onko se niin suotavaa.
Joskus pitää ottaa askel taaksepäin että pääsee taas eteenpäin. Tai niin aina väitetään.
Mutta olen niin kyllästynyt kulkemaan takaperin. Yksikään ovi edessä ei avaudu, ja selän takana odottaa masennuksen syvä kuilu. Paluu entiseen, paluu pimeään. Paluu metsään.
En jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti