Kartta piirtyy mielessäin

30. joulukuuta 2016 00:45
Juuri tällä hetkellä minun päässäni on kesäpäivä. Aurinko paistaa, on vapaata ja hyvä mieli. Jos pitää verhot kiinni niin talven hirvitykset eivät painosta, vaan pysyvät piilossa.
Mutta se on nyt. Tiedän, että huomenna ei ole enää näin mukavaa vaan olla, vaan huomenna iskee ahdistus. Kohta taas huomaan palanneeni oman synkkyyteni pariin, ja lukittaudun omaan epäonnistuneisuuden linnakkeeseeni jossa jatkan hidasta kuolemaa. Siellä, missä en haluaisi olla, mutta sinne minä jään.
Ja niin se elämä kuljettaa. Ja huomaan että ahdistaa, jonka jälkeen ei ahdistakaan. Kuinka kauan pitää olla masentunut, ennen kuin voi hakea apua? Riittääkö viisi vuotta?
Kokeillaan.

Mutta mitä oli ennen tätä?

16. tammikuuta 2017 01:22
Tunnekuohuilut. En oikein tiedä, mikä oma mieliala tällä hetkellä oikein on. Välillä käydään jossain pimeällä sivukujalla synkistelemässä, toisinaan tuntuu että voisin purskahtaa itkuun ihan vain silkasta onnesta ilman sen kummempia syitä. Muutenkin nyt kun olen jotenkin niin itkuherkässä tilassa niin kaikki tuntuu hämmentävältä. En ole tottunut tähän.
Toisaalta on tunnustettava että mielialojen vaihtelut tuntuu paljon mukavammalta ja värikkäämmältä kuin se pitkään jatkunut harmaa sumu, jossa tuli kuljeskeltua muusta juurikaan välittämättä. Vaikka en välttämättä vielä sumustakaan ole täysin päässyt eroon, niin jo näkyy taas valopilkkuja, positiivisia häivähdyksiä ja.. ehkä jopa toivoa?

7. helmikuuta 2017 01:46
Oletko koskaan huomannut kuinka helppoa onkaan eksyä omiin ajatuksiinsa ja harhailla pimeillä ajatuskujilla sekä kulkea pitkin hataria aasinsiltoja, ja sitten, kaiken tämän jälkeen, huomata eksyneensä?
En minäkään.
Tällä hetkellä olen vain eksynyt elämässä mutta en yhtään ajatuksissani, vaikka eivät nekään mitään selkeitä aina tunnu olevan. Ja tämä turhauttaa. Milloin elämä olisi selkeää mutta ajatukset haavemaisen sumuisia? Tai toiveikkaita. Ei niiden sumuisia tarvitsisi olla, mutta... niitä pitäisi olla. Jotain edes.
Pää lyö tyhjää ja kello käy, eikä mikään oikein etene. Enkä oikein edes tiedä että missä etenisin ja miten, ja jos tiedän, niin miksen vain... liiku? Miksi olen niin jumissa tässä, jossain, missä ikinä nyt tässä onkaan. Pakottava tarve muutokselle, vaikka en itse tiedäkään että mikä tässä nykyisessä olisi väärin, mikä kaipaisi muutosta. Koska eihän tässä mitään oikeaa hätää ole.