Jokaista tuntemaani ihmistä on jossain vaiheessa kalvanut masennus tai riski masentumiseen. Tässä normaalin elämän betoniaavikossa jokainen taistelee jossain vaiheessa sitä pimeän tunnetta vastaan, tavalla tai toisella. Siinä missä eräät käsittelevät mielensä liikkeitä hukuttamalla ongelmiaan päihteisiin, toiset lukittautuvat niin sanottuun itsemurhayksiöönsä kaikkea karkuun tai sitten piirtävät leveän hymyn naamalle ja piiloutuvat tämän taakse, esittäen kaiken olevan hyvin.
Asioista on niin vaikea puhua, ja jos puhuu, niin aina muut eivät ymmärrä. Tuntuu siltä, että kukaan ei voisi täysin ymmärtää mitä ajat takaa tai sanat eivät maalaa kuvaa tarpeeksi, ja sanomisillaan saa maalailtua vain kuvan kehykset. Ympärillä olevien ihmisten tiedottomuus asiasta vaikeuttaa ja jää kalvamaan. Jää paha olo siitä, kun ei vastaa puhelimeen tai ei jaksa kuunnella, tuntee itsensä huonoksi koska ei haluaisi nähdä ihmisiä, eikä millään jaksaisi tehdä mitään.
Mutta totuushan on se, että masennusta on ollut aina ja masennusta tulee aina tulemaan. Meidän vain täytyy oppia käsittelemään asiaa, meidän täytyy puhua siitä ja meidän täytyy olla muiden tukena, auttaa niin hyvin kun voimme.
Kaaoksen keskeltä onneksi löytyy aina valopilkkuja, toisia ihmisiä, paikkoja, asioita. Sitten jaksaakin taas hetken tehdä jotain, mihin aiemmin ei tuntunut jaksaminen riittävän. Masennus ei ole kuolemantuomio. Masennus on pitkäaikainen sairaus, johon löytyy apua läheltä ja kaukaa. Sen kanssa eletään – joskus pitkäänkin, joskus vähän lyhyemmän ajan – ja sen kanssa selvitään. Onneksi on valopilkkuja.
Aina kaikkea ei olekaan tarkoitus ymmärtää, sillä et koskaan kuitenkaan voi kävellä toisen kengissä, eivätkä he sinun.
VastaaPoistaPuhuminen on taitolaji. Sanojen mutkaton yhteenlittäminen, oikea hetki, välittömyys. Kuka meistä on siinä mestari? Helpompi olla hiljaa. Ja kuitenkin, lukitsemalla itsesi hiljaisuuteen, kaivat sisällesi koloa, mustaa, pohjatonta.
A whisper can be louder than words. Siis kuiskaa. Sekin helpottaa.