Miten tähän on oikein päädytty? Elämä tuo tullessaan paljon ja vie mukanaan enemmän. Käpertyessään kuoreensa tulee ikävä muita, sosiaalista elämää ja jonkinlainen kaipuu siihen tunteeseen ettei ole yksin. Kuitenkin muiden kanssa ollessa tulee mietittyä että kauanko tätä kestää ja voinko vain lähtä, jatkaa sitä...tappamista. Kitumista omassa pienessä kuoressa, huomaten ettei kukaan oikeastaan edes kaipaa sinua.
En ole yksin, mutta olen silti yksinäinen. Yksinäinen tirehtööri, joka pyörittää sirkusta jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Pelkään että kuolen ja pelkään etten kuolekaan. Tulevaisuus on jos on tullakseen, vaikka tässäkin kohtaa iskee pieni epävarmuus. Mitä se tuo tullessaan, vai pysyykö kaikki samana? Jatkanko pääni sekoittamista tavalla tai toisella vai jatkanko kulkemalla samaa reittiä, jota kuljin jo aikoja sitten? Jäljelle jää vain huominen, koska tämä päivä on jo menetetty, siinä missä eilinenkin.
En voi hyvin enkä voi voida hyvin ennenkuin jotain tapahtuu, jotain joka muuttaa kaiken. Jos muutos lähtee itsestä, niin mistä tulee se muutoksen tarve? Olenko minä täällä, vai onko täällä joku muu? Jatkuva epävarmuus on vain yksi tapa lisää varmistaa että jotain on jäljellä. Mitä kaikkea voinkaan menettää, jättää menettämättä. Jokaisessa laumassa on yksi, joka lähtee vain tullakseen takaisin. Ja jokaisessa laumassa on yksi, joka ei oikeastaan koskaan ole paikalla.
Kuunnellessani kuorsausta alan epäillä itseäni ja muita. Mitä minä teen täällä, kuka minä olen? Kuinka päädyin tähän, olenko oikeasti itse tehnyt sen valinnan, joka ajoi minut tähän? Onko se ihminen, joka tällä hetkellä elelee minun elämää oikeasti minä? Olenko vain korvike siitä edellisestä hellusta, siitä hellusta, joka sulkeutui ja pysyi piilossa itseltään, vai olenko se oikeasti minä, paljon avoimempi versio, joka kertoo kaiken mutta jättää niin paljon kertomatta? Jos kertoisin totuuden, niin mitä siitä ajateltaisiin vai herättäisikö se minkäänlaisia tunteita kenessäkään?
Miten olemme päätyneet tähän ja miten voimme jatkaa tästä eteenpäin? Vai onko mahdollista kääntyä takaisin, kaivautua siihen pieneen kuoreen, jossa kaikki lamaannuttavat ajatukset tuntuvat yhdeltä suurelta näytökseltä tässä aivoituksien ja sielunhädän näyttämöllä.
Olinko tarpeeksi typerä avatakseni oven ahdistukselle ja masennukselle, kun he siihen koputtivat? Päästinkö rakkaimmat ystäväni sisään, ja oletinko että voisin vain halata heitä, vaihtaa kuulumisia ja sitten antaa heidän mennä takaisin sinne mistä he tulivatkin? Enkö voisi vain palata entiseen, siihen jäykkään välinpitämättömyyteen? Miksen voi olla se, kuka haluan olla, ja miksen voi olla sitä, mitä haluan olla? Miksi pitää olla näin... sinisilmäinen, ja uskoa, että kaikki hoituu itsestään. Voisin nähdä vaivaa tämänkin asian eteen, mutta toisaalta.. voisin unohtaa itseni ja muut, antaa asian kehittyä suuntaan tai toiseen. Voisin olla sitä mitä nyt olen ja jatkaa tästä eteenpäin, mennä sinne minne tie vie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti