Sitä joskus huomaa elävänsä kuin fantasiahahmot tai vanhat mytologiset olennot konsanaan. Suomut kasvavat ihon läpi ja huomaa saaneensa siivet selkäänsä, pian löydät itsesi luolasta joka löyhkää palaneelle ja kimaltelee kullasta. Ei ole olemassa lohikäärmettä, joka ei mielellään keräisi rikkauksia ympärilleen, ja jos on, voimme vain kysyä että onko tämä oikeasti lohikäärme, vai sen kaltainen olento? Joku paholaisen lähettämä, lohikäärmeen olemuksen omaava luontokappale, jonka ainoa tehtävä on aiheuttaa kaaosta ja pilkata tätä ah niin kaunista ja isokokoista taruolentoa?
Ja voimme vain ihmetellä, että miksi melkein kaikki lohikäärmeet ovat kautta aikain käsitetty pahaksi, ja on koettu tarpeelliseksi näiden surmaaminen? Mitä pahaa on liskossa, joka pitää kullasta ja ehkä satunnaisesti syöksee tulta? Miksi emme voi ikinä vain tulla toimeen ympäristön kanssa ja vain elää? Onko aina pakko olla niin.. ihminen?
Kaikesta huolimatta, minulle ihminen joka ei ota tarua välillä omakseen on kuin pakana, jonka kastaminen olisi hyväksi sekä yhteisön, että yksilön kannalta, tai näin ainakin usea pappi toteaisi kirkkain silmin teeleipien napostelun ohella. Loppujen lopuksi satu elää ihmisessä, ihmisen sydämessä. Jokaisen tulisi muistaa, että ilman satua emme pääsisi niin helposti yhteyteen itseemme, meidän mieleen tai sieluun, paikkaan, jossa meidän omat lohikäärmeet piilevät yhdessä keijukaisten ja jonoa ohittelevien mummojen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti